Mitä minulle kuuluu?

Jaaha. Mistähän sitä sitten aloittaisi. Viimeinen puolitoista viikkoa on eletty varsin uuvuttavia aikoja. Hiljalleen voimat alkavat palautua ja pystyn taas edes jotenkin tarttumaan tavallisiin, arkisiin asioihin. Varmasti jokainen vanhempi toivoisi, että omat lapset pysyisivät terveinä, eikä flunssia kummempia juttuja tulisi, mutta eihän se aina niin mene. Reilu viikko sitten sunnuntaina meidän pikkumiehellä todettiin tyypin 1 diabetes. Tai oletettavasti kyseessä on tämä tyyppi, mutta se varmistuu vasta verikokeiden tuloksista. Lääkäri nimittäin heitti, että sukuhistoriaa tuijotellessa saattaisi kyseessä olla myös diabeteksen harvinaisempi muoto, jossa taudin aiheuttaa geenivirhepirulainen. Silloin tosin mullakin tämä virhegeeni olisi, mutta sairaus ei vain vielä ole puhjennut. Tästäkään en enää hämmästyisi. Jos kyseessä olisi geenivirhe, saattaisi Aatos päästä tulevaisuudessa helpommalla, mutta se tietäisi sitten kohonnutta riskiä suvun muille muksuille. Mutta ei mennä asioiden edelle, vaan odotellaan mitä tulokset tuo tullessaan.  

Alkuun pojan diagnoosi oli aika shokki, vaikka sitä jo osasin epäilläkin. Kummasti sitä vain toivoi, että kyseessä on jotain aivan muuta. Tai että poika hakisi vain huomiota runsaalla juomisella ja jatkuvalla vessassa ramppaamisella. Mutta ei, ei se sitä ollut. Diabetes on ollut piilevänä ilmeisesti kauan, mutta syyskuun alussa sairastettu flunssa sai oireet kunnolla esiin. Ei kuulemma ole lainkaan harvinaista, että näin käy. Tottahan minä ehdin jo pohtia, että jos flunssalta olisi vältytty, olisiko poika sitten pysynyt terveenä. Mutta kai sitten joku muu asia olisi saanut diabeteksen puhkeamaan. Mistä tämä sitten johtuu, sitä ei tiedä pirukaan. Äitinä pohdin kaikki mahdolliset asiat, mitä raskaus- tai vauva-aikana on mennyt vikaan ja olisinko voinut tehdä asiat toisin ja siten poika olisi välttynyt tältä kaikelta. Mutta itseään syyllistämällä ei saa kuin kaikille pahan mielen. Ehkä jonain päivänä voidaan kertoa, mistä lapsuusiän diabetes johtuu. Siihen saakka on parempi olla pohtimatta asiaa sen syvällisemmin.

Kun alkujärkytyksestä oli toivuttu, kävi tietenkin mielessä, että mitenkäs sitten ruokapuoli. Joutuuko jostain luopumaan ja miten osaan laittaa sellaista ruokaa, joka auttaa poikaa pysymään kunnossa. Jo hoitajilta sain asiasta infoa, mutta viimeistään ravitsemusterapeutin luona sain huokaista helpotuksesta. Lapsi saa elää ruoan suhteen ihan kuten tähänkin saakka. Toki hiilarit pitää joka aterialta laskea, mutta muuten ei kauheasti tarvi muutoksia tehdä. Tähänkin saakka olen pitänyt kiinni ruoka-ajoista, suosinut täysjyvätuotteita ja herkkuja on lapsille tarjoiltu maltillisesti. Karkkipäiväkin on ollut kerran viikossa ja silloin saatu karkkimäärä on ollut hyvin pieni. Kapinaa syömistenkin suhteen tulee taatusti vielä monet kerrat, mutta lähtökohdat ovat onneksi ihan hyvät.

Ettei elämä vaan olisi helppoa, sattui muutama muukin pikkujuttu. Mun paperit ja kuvat lähti taas kerran Tampereelle neurokirurgien arvioitavaksi, sillä jostain syystä aivo-selkäydinnesteet ei kierrä kunnolla, vaan jumittelevat oletettavasti rintarangan kohdalla. Voiko sille sitten tehdä mitään, sitä en tiedä. Ihan heti en kyllä puukon alle enää mene, sillä aiemmista leikkauksista on ollut melkeinpä enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta katsotaan mitä viisaammat kuvista tuumaa. Näiden lisäksi viikkoon mahtuu yksi hajonnut pyykkikone ja tietokone. En saa tällä hetkellä lisättyä ollenkaan kuvia koneelle, vaan kaikki kuvat pitää kierrättää tytön koneen kautta. Mutta nämä nyt on pieniä murheita kaiken muun keskellä. 

Jotta pysyisin jotenkin kasassa kaiken tämän myllerryksen keskellä, yritän tosiaan päästä nopeasti normaaliin arkeen kiinni. Siksi on ihan hyvä miettiä taas ruokajuttuja ja blogiakin. Pohdinnassa on, muuttuuko blogi jotenkin tämän uuden arjen myötä, mutta se jää nähtäväksi. Lähinnä mietin, että tuleeko kerrottua enemmän meidän arkeen ja pojan sairauteen liittyviä juttuja, vai pitääkö edelleen pääpainon näissä ruoissa. En tosin tiedä, onko meidän arjessa mitään mikä ihmisiä kiinnostaa, mutta pohdin mahdollisia muutoksia myöhemmin. Ennen sitä voisi kuitenkin laittaa jakoon kivan broileripataohjeen, jonka röyhkeästi nappasin Valion sivuilta ja muuttelin meille sopivaksi. Ruoka ei ole järin kaunis, mutta maultaan ihan ok. 

Broilerinkoipipata

6 (n.2kg) marinoitua koipi-reisipalaa (käytin maustamattomia)

2 tlk kokonaisia herkkusieniä

1 punainen paprika

2 laakerinlehteä

1 tlk (390g) chilillä maustettua paseerattua tomaattia

1 lihaliemikuutio

½  tl rouhittua mustapippuria

1 ½  tl paprikajauhetta

1 ½  tl kuivattua timjamia

2 dl ruokakermaa

1 dl vettä

  Huuhtele koipi-reisipalat nopeasti juoksevan kylmän veden alla. Siirrä isoon pataan. Leikkaa paprika suikaleiksi ja valuta herkkusienet. Lisää pataan. Kaada päälle paseerattu tomaatti. Murenna liemikuutio ja ripottele pataan. Lisää myös muut mausteet. Valuta ruokakerma ja vesi kauttaaltaan pataan.

  Kypsennä uunissa 200 asteessa ensin 10 min ilman kantta. Peitä kannella ja jatka kypsentämistä 1 h 15 min.

  Tarjoa keitettyjen ohrasuurimoiden tai riisin kanssa.